muistan kun ahmin ensimmäistä kertaa ikinä kunnolla. oli pakkasta ilmassa, vähän sellaiset säät kuin nyt on ollut, monta päivää silloinkin. olin menossa ystävän luo ja kesken matkaa poikkesin kauppaan. minun piti vain ostaa tarvikkeet salaattiin ja karkkihyllyllä sekosin. ostin sellaisen karkkipussin, missä on pätkis-patukoita pieninä paloina. oli vaikea maksaa ostokset. tärisin jonossa. unohdin puolet salaatista. kaupan ulkopuolella revin pätkis-pussin auki niin että karkit lenteli ja kaadoin sen suoraan toiseen taskuuni että karkkeja pystyi syömään kävellessä. kaivoin kävellessäni ystävälleni niitä monta kerrallaan suoraan suuhun. en maistanut mitään, ehdin juuri niellä ennen seuraavia karkkeja, pureskelin ja söin sormet suklaassa ja kylmästä sinisenä.

söin koko pussin ennen kuin ehdin perille, ystäväni luona istuin maha turvonneena ja ahdistuneena. se teki salaattia sekavista aineksista, joita olin tuonut ja höyryävän herkullista ruokaa. silloin oli vaikea keskustella ja hengittää, oksettava sulava suklaa mahalaukkuni seinämiä kosketellen. en oksentanut enkä aamulla mennyt vaa'alle.

syy sille, miksi nyt syön enää vaan tummaa suklaata. sen karvas maku pakottaa ahmimisen pois. kontrollin menettäminen pelottaa minua. ahmiminen pelottaa.