vihreä tee on pelastanut paljon mutta se ei pelasta kaikkea. se ei pelasta sitä, että lauantaiaamuna kävelin jalat velttoina ja edelleen humalassa pois väärästä asunnosta. sylinkaipuuni on sellaista, ettei pelkkä vihreä tee lämmitä minua. muut sylit, satunnaiset suudelmat, toisen lämpö selkää vasten, ne lämmittää. lauantaiaamuna oli ympärillä kevään tuoksu ja minun sisälläni lämpimän yön jälkeen kamala yksinäinen tyhjyys, kaksi kertaa edellistä pahempi.

voisin unohtaa tämänkin ja pistää humalan piikkiin, jos se poika ei olisi hyvä ystäväni ja jos myöhemmin en joutuisi vastaamaan kysymykseen "no mitä nyt".

vääristä ratkaisuista huolimatta pistän sen sanat talteen:
sulla on jumalainen keho
arvaa miten kiva sua on koskettaa
sut on ihana pitää lähellä


(tein formspringin: http://www.formspring.me/alaskaan)

muistan kun ahmin ensimmäistä kertaa ikinä kunnolla. oli pakkasta ilmassa, vähän sellaiset säät kuin nyt on ollut, monta päivää silloinkin. olin menossa ystävän luo ja kesken matkaa poikkesin kauppaan. minun piti vain ostaa tarvikkeet salaattiin ja karkkihyllyllä sekosin. ostin sellaisen karkkipussin, missä on pätkis-patukoita pieninä paloina. oli vaikea maksaa ostokset. tärisin jonossa. unohdin puolet salaatista. kaupan ulkopuolella revin pätkis-pussin auki niin että karkit lenteli ja kaadoin sen suoraan toiseen taskuuni että karkkeja pystyi syömään kävellessä. kaivoin kävellessäni ystävälleni niitä monta kerrallaan suoraan suuhun. en maistanut mitään, ehdin juuri niellä ennen seuraavia karkkeja, pureskelin ja söin sormet suklaassa ja kylmästä sinisenä.

söin koko pussin ennen kuin ehdin perille, ystäväni luona istuin maha turvonneena ja ahdistuneena. se teki salaattia sekavista aineksista, joita olin tuonut ja höyryävän herkullista ruokaa. silloin oli vaikea keskustella ja hengittää, oksettava sulava suklaa mahalaukkuni seinämiä kosketellen. en oksentanut enkä aamulla mennyt vaa'alle.

syy sille, miksi nyt syön enää vaan tummaa suklaata. sen karvas maku pakottaa ahmimisen pois. kontrollin menettäminen pelottaa minua. ahmiminen pelottaa.

toivoisin olevani kevyt, jotta tää pakkastuuli nostaisi mut ilmaan ja heittäisi pois näistä tutuista ympyröistä jonnekin, jossa on vierasta ja ihanaa. jossa juhlitaan toisin kuin eilisissä juhlissa, joissa en kuulunut ihmisiin vaan sulauduin tapettiin, booli oli pahaa ja kaikki tanssivat vääriä kappaleita huonoilla askeleilla. 


en tiedä mistä syyttää näitä huonoja päiviä. itseäni, ruokaa, säätä joka särkee jo päätä kylmyydellään, ihmisiä ympärilläni kun ne hössöttävät kaikki vääristä asioista, liikoja odotuksia joita minulla on? kaikki aamut on ollut vaikeita nousta jo ennen kuin olen edes avannut silmiä tai puhunut kellekään.

teitä on jo viisi. kiitos, te.

eilen ahmin, ahmin, ahmin, ahmin. hain irtokarkkeja ja tein pikkuleipiä ja ennen uuniin menoa söin niitä suoraan leivinpaperilta, ahmin niitä raakoina taikinakasoina suoraan suuhuni, söin ja pureskelin ja söin ja imeskelin.

jälkeenpäin makasin matolla ja itkin kerässä maha pullottaen. pikkuleivät meinasi palaa uuniin ennen kuin juoksin hakemaan ne pois. kumosin ne peltirasiaan jonka työnsin hyllyni päälle muiden rasioiden väliin. ne muutkin on varmaan täynnä epäonnistuneita palaneita pipareita, taikinamöykkyjä, karkkeja joita ei saisi syödä.

olo oli niin pettynyt aamulla, kun vaa'an lukema tuijotti minuun ja syytti. bmi 16.3. olen niin pahoillani, minä.

olen sairastanut sairauttani niin kuin se söisi minua sisältä, koko ajan silittänyt sitä sisälläni niin kuin kasvattaisin lasta. totta on, että se syö minua sisältä. se syö minusta väärät asiat, minun mieleni ja ajatukseni. kasvatan sitä kuin lasta koska koko ajan se kasvattaa näkyviä asioita minussa, tai siltä minusta tuntuu. se kasvattaa luitani piiloon.

lääkäri kysyi miksi luulen sairastuneeni. koska en pidä itsestäni ja haluan kadota? koska minulla on peter pan-syndrooma? koska perhesuhteeni ovat menneet pieleen? koska kilpailen näin kaikkien kanssa? ei minulla ollut antaa syitä, tuijotin jalkoihin. se punnitsi minut. käännyin ympäri vaa'alla ja katselin kun se naksautteli kieltään. hyvinhän meillä jo menee, hyvinhän tämä jo menee.

sairauteni on kasvanut minussa ja sairauteni teki mieli huutaa lääkärini kasvoja päin, että ei tämä hyvin mene, tämä menee todella huonosti, tämä menee todella huonosti kun tiedän miten kilot kasvavat ja sitä enemmän sisäisen huutoni ääni kasvaa kun sitä ahdistaa, sitä enemmän minä katoan tähän rasvaan ja vihaan itseäni. puin päälleni ja lähdin kotiin.

wanhojen tanssit, paljon nättejä pieniä kauniita tyttöjä, hiukset kiharalla ja mekot tylliä täynnä, hymy kasvoillaan.

olen jäänyt paitsi siitä kyvystä, että osaisin olla täysin onnellinen toisten puolesta. minun onneni on aina vähän julmaa. aina vähän vinossa. siihen sisältyy aina toive siitä, että minä itse saisin saman onnen joskus ja ehkä se otettaisiin silloin toiselta pois. nytkin juhlamekot saa minut vähän vinoon ja surulliseksi.

olen lukenut kotona kirjoja ja tehnyt pitkiä lenkkejä.
kyllä minä vielä.
tässä.
minä vielä päihitän.
itseni.

tänään itkin jo aamusta alkaen, en tiedä miksi. kaikki kai painoi päälle, pakkanen ja muu. peili oli vihollinen. nukuin villatakissani päiväunet väristen kylmässä. kadehdin muita, kadehdin heitä, typeristä syistä.


kyllähän kaikki tietävät sen tunteen, ettei joissain asioissa ole tarpeeksi. sitten on se tunne, että toisissa asioissa on aivan liikaa. niissä asioissa minua on ihan tarpeeksi.

ystävänpäivä oli surullinen päivä, jolloin juuri ne ventovieraat, joista ei normaalina päivänä pidä, halaili ja kuiskasi korvaan, että oletpa ihana. olin pahoillani eilen kaikesta ja eniten ehkä yksinäinen niiden kaikkien puolituttujen sylissäkin. juoksin kahden tunnin lenkin (yli 20 kilometriä) vaikka oli kylmää ja varpaat olivat siniset pitkään sen jälkeen. sellainen minä olen hieman surullisena, että juoksen kylmästä kangistuneena ja kuuntelen vaan kun jalat hakkaa lumeen askeleeni tömp-tömp-tömp.

tänäänkin on ollut tuskaisen kylmä, sellainen, että itkettää kun kävelee ulkona, pakkanen pakottaa kyyneleitä esiin vaikka muuten ei edes itkettäisi. näillä kuvilla lämmittelen. (olen ihastunut toisen kuvan sormuksiin! löytyisipä sellaiset jostakin.)

kaikki on aina niin vaikeaa aloittaa, mutta tässä minä olen. minun nimeni on inga. nyt valehtelen heti alkuun, ei se ole minun oikea nimeni. en kerro oikeaa nimeäni, ettei kukaan voi tunnistaa minua. on haaste: kertoa teille kaikki ja pysyä samaan aikaan kasvottomana.

minä olen inga ja minulla on omenasilmät. sellaiset hailakan vihreän omenan väriset, ja vähän surulliset, joku joskus sanoi. ehkä ne on surulliset koska minulla on salaisuuksia. salaisuuteni ovat niin pieniä, ettei muiden ihmisten mukaan niistä pitäisi olla surullinen. ei ne ole oikeita syitä surra, kuulemma. olen rikki ja vääristä syistä, ajattelen, enkä siksi puhu kenellekään salaisuuksista.

minä olen inga, omenasilmäinen. ketä te olette?