painoin 23.2.2011 kilon enemmän kuin painan nyt. pilkon banaanin ja omenan aamupuuroni joukkoon ja syön kaiken ikkunassa seisten, kahvikuppi käden ulottuvilla viilenemässä ikkunapielistä tulevassa kylmänilman vedossa, ja seison siinä enkä näe mitään eroa parin viikon takaiseen, en itsessäni enkä ihmisissä kadulla. kyynärpäideni luita sattuu, jos nojaan pöytään ja selkärankaani sattuu, jos nojaan tuolin selkänojaan, mutta näinhän se on ollut aina, onhan?

omituista on, miten nämä ajatukset tulevat vain silloin kun olen yksin. päivän aikana muiden joukossa istun normaalisti katettuun pöytään, pupellan vaaleaa leipää, rikon sitä sormieni väliin enkä näe sitä numeromuodossa vaan näen sen sellaisena: vaaleana, ohuena, pehmeänä, hyvätuoksuisena. näen numeroita vain aamupainossa ja sykemittarin piippauksessa kun se kertoo pulssini kun jään jo kolmannelle ryhmäliikuntatunnille takariviin takanurkkaan, ja edelleen jaksan tehdä kaikki liikkeet täydellisesti, katselen kulutukseni kasvavia numeroita.

välillä mietin, että minähän olen kuin narkkari. vaihdan huumeet korvaushoitoon. syön, mutta liikun kaiken.

vaa'alle astuminen on rehellistä. vaaka ei koskaan valehtele. vaakaa ei voi huijata eikä vaakaa voi käskeä näyttämään pienempää numeroa, vaikka itkisi ja huutaisi, se näyttää juuri sen mitä kehossani on, kaiken lihaksia, rasvaa ja pahoja ajatuksia myöten. kaikki minussa on numerona edessäni. minut, nämä ajatukset, teot, motiivit, voi tiivistää vain numeroon. ehkä minua ei muuten ole olemassakaan.

joskus minä haluaisin pistää vaa'alle vain pääni, pelkän sen fyysisen olemuksen, josta ajatukseni lähtee, ja katsoa onko tämä 4x kiloa koostettu kokonaan siitä, miten minua välillä painaa kaikki.


tänä sunnuntaiaamuna kaikkien näiden ajatuksien kanssa heräsin jo aikaisin ja seisoin ikkunassa katsomassa alas, jossa kadut on tyhjiä eikä tiellä kulje ketään.

 
olen mitannut itseni jo kuukausien ajan säännöllisesti.
joka kuun alussa herään niin aikaisin ettei kadulla liiku ketään, sytytän kirkkaat valot huoneeseen ja kiedon ympärilleni mittanauhan. merkitsen numerot post-itillä kalenterin väliin. en kirjoita ruumiinosien koko nimiä. kirjoitan vain v niin kuin vyötärö, l niin kuin lantio, or niin kuin oikea reisi, vr niin kuin vasen reisi. minulla ei olisi dokumentteja historiantutkijoille, vain pienellä käsialalla kirjoitettuja kirjain-numero-listoja.

ensin en ollut numeroissa rehellinen. kirin mittanauhan aivan liian kireälle niin että hengitystä piti pidättää ja lihaksia jännittää. sittemmin olen rentoutunut. tämä on minun perinteeni joka kuun alussa, vain minä ja mittanauha, ja jos valehtelen, valehtelen itselleni, ja jos valehtelen, ei ensi kuun numerot enää pienene jos en silloinkin kutista itseäni.

toisaalta olisi hyvä pitää pienempiä numeroita, ne olisivat tavoitteita, toisaalta tahdon tietää kuinka paljon minua oikein on olemassa.

kaiken tiedon pohjalta voisi laskea kuutiotilavuuteni. se naurattaa.

en tiedä, ovatko nämä numerot post-itissäni hennolla kynänjäljellä kirjoitettuina isoja vai pieniä. en tiedä, kehen suhtauttaa ne. kuvissa pitäisi lukea painot, pituudet, ympäryysmitat kapeiden ja kauniiden tyttöjen vieressä. mikä on normaalin naisen vyötärönympärys, entä lantion? olenko minä normaalijakaumalla pieni vai iso?

päivänvalo painoi silmiäni viikonloppuna ja kas, kuin pyynnöstä päivistä tuli taas harmaita ja masentavia. seuraan lämpömittaria tarkemmin kuin vaakani lukuja. ne värähtelee yhtä vähän suuntaan tai toiseen, huonoon ja hyvään, ja tänä aamuna molemmat sentään alkoi luvulla neljä.

törmäsin kirjastossa poikaan, jonka sylistä löysin itseni, nyt ei osattu edes katsoa toisiamme silmiin. omituista että se oon varmaan meistä kahdesta vain minä, joka tuntee tilanteen syykseen.

eilen kävin kolmessa jumpassa peräjälkeen ja kotiin tultuani en edes jaksanut pistää valoja päälle. makasin vain maton päällä pulssina edelleen ainakin sata.

vihreä tee on pelastanut paljon mutta se ei pelasta kaikkea. se ei pelasta sitä, että lauantaiaamuna kävelin jalat velttoina ja edelleen humalassa pois väärästä asunnosta. sylinkaipuuni on sellaista, ettei pelkkä vihreä tee lämmitä minua. muut sylit, satunnaiset suudelmat, toisen lämpö selkää vasten, ne lämmittää. lauantaiaamuna oli ympärillä kevään tuoksu ja minun sisälläni lämpimän yön jälkeen kamala yksinäinen tyhjyys, kaksi kertaa edellistä pahempi.

voisin unohtaa tämänkin ja pistää humalan piikkiin, jos se poika ei olisi hyvä ystäväni ja jos myöhemmin en joutuisi vastaamaan kysymykseen "no mitä nyt".

vääristä ratkaisuista huolimatta pistän sen sanat talteen:
sulla on jumalainen keho
arvaa miten kiva sua on koskettaa
sut on ihana pitää lähellä


(tein formspringin: http://www.formspring.me/alaskaan)

muistan kun ahmin ensimmäistä kertaa ikinä kunnolla. oli pakkasta ilmassa, vähän sellaiset säät kuin nyt on ollut, monta päivää silloinkin. olin menossa ystävän luo ja kesken matkaa poikkesin kauppaan. minun piti vain ostaa tarvikkeet salaattiin ja karkkihyllyllä sekosin. ostin sellaisen karkkipussin, missä on pätkis-patukoita pieninä paloina. oli vaikea maksaa ostokset. tärisin jonossa. unohdin puolet salaatista. kaupan ulkopuolella revin pätkis-pussin auki niin että karkit lenteli ja kaadoin sen suoraan toiseen taskuuni että karkkeja pystyi syömään kävellessä. kaivoin kävellessäni ystävälleni niitä monta kerrallaan suoraan suuhun. en maistanut mitään, ehdin juuri niellä ennen seuraavia karkkeja, pureskelin ja söin sormet suklaassa ja kylmästä sinisenä.

söin koko pussin ennen kuin ehdin perille, ystäväni luona istuin maha turvonneena ja ahdistuneena. se teki salaattia sekavista aineksista, joita olin tuonut ja höyryävän herkullista ruokaa. silloin oli vaikea keskustella ja hengittää, oksettava sulava suklaa mahalaukkuni seinämiä kosketellen. en oksentanut enkä aamulla mennyt vaa'alle.

syy sille, miksi nyt syön enää vaan tummaa suklaata. sen karvas maku pakottaa ahmimisen pois. kontrollin menettäminen pelottaa minua. ahmiminen pelottaa.